Niin ihanalta kuin alkusyksy pursuilevine torikojuineen tuntuikin, ovat todellisuus ja jäätävä tihku paiskaantuneet päin kasvojani.
Pimeys tuntuu tulevan joka päivä eilistä aikaisemmin. Kotimaiset kurkut ovat alkaneet maistua pelkältä vedeltä. Kesällä popsin kirsikkatomaatteja kuin irtokarkkeja. Nyt karkkihyllyn kiertäminen kaupassa käy yhä vaikeammaksi, eivätkä tomaatit maistu enää miltään. D-vitamiinin puute loistaa kauas. Sinne tänne kaupungille ripustetut mauttomissa väreissä vilkkuvat jouluvalot eivät riitä piristämään päivää. Auringonkaipuu! Ja kuinka taivaallista olisikaan syödä jotakin paikallaan loppuun asti kypsynyttä. Avokadoja ja ananaksia. Tässä kaukokaipuussa kelpaisi jopa inhokkihedelmäni papaija.
Olen selaillut tietokoneelta löytyviä vanhoja reissukuvia. Kuvissa hymyillen poseeraava ja auringonvalossa kylpevä ihminen ei näytä ollenkaan samalta, kuin hän, joka tuijotti minua aamulla peilistä.
Huomaan palaavani näihin bengalilapsista ottamiini kuviin yhä uudelleen. Lasten hymyt vangitsevat minut täysin. Ne saavat minutkin hymyilemään niin, että poskilihaksissani tuntuu. Näissä lapsissa on joku mystinen voima, joka onnistuu piristämään kesken masentavan syyskaamoksen. Mutta matkakuumetta se ei poista. Päinvastoin.
